Kuva: Susanna Majuri, lapset ja taivas, 2017 (osa teoksesta)

Susanna Majurin (1978-2020) teoksissa tarinat ovat tärkeitä. Tarinoita kuvittavat vesi ja pohjoinen niin maisemana kuin mielentilana. Emil Aaltosen museon “Susanna Majuri: Veden tuntu” -näyttelyssä on esillä 16 valokuvateosta vuosilta 2002-2019.

Majuri opiskeli valokuvausta Turun taideakatemiassa (2000–2004) ja Taideteollisessa korkeakoulussa (2004–2007). Uransa alusta lähtien hän kuvasi digikameralla ja oli kiinnostuneempi kuvien välityksellä kertomistaan tarinoista kuin tekniikasta. Usein hän kuvasi hahmot sukeltamassa tarinansa sisällä upottamalla kuvakankaita uima-altaan pohjalle. Näin syntyneiden fiktiivisten maailmojen välityksellä Majuri käsitteli itselleen tärkeitä teemoja.

Majuri oli eräällä tavalla romantikko; kuviin ja niiden tarinoihin kätkeytyy elämän traagisuus menetykseen ja kuoleman lopullisuuteen yhdistettyinä. Toisaalta niissä on läsnä toivon ja mahdollisuuden elementti; lopulta sittenkin selviämme. Majurille kuvaaminen oli eksistentiaalinen prosessi, jolla hän etsi tapaa olla maailmassa. Hän totesi ihmisen alati etsivän kosketusta luontoon ja ympäröivään maailmaan. Ihminen halusi tulla fyysiseksi ja olemassa olevaksi. Tarinoiden hahmoina esiintyneet mallit Majuri tapasi kadulla tai kahvilassa. Joskus hän saattoi toimia myös itse kuviensa mallina.