Lokomo 1915-2005 – 90 vuotta teräs- ja koneteollisuutta
12.2.2006-31.8.2007

Museon erikoisnäyttely esittelee Lokomon tuotantoa ja historiaa 90 vuoden ajalta. Lokomo Oy:n perustamisajankohdaksi voidaan katsoa 6.4.1915, jolloin insinööri Werner Ryselin, insinööri Jalmar Castrén ja Helsingin yliopiston ylimääräinen professori J. J. Karvonen lähettivät laatimansa Oy Lokomo Ab – nimisen osakeyhtiön yhtiöjärjestyksen senaatin vahvistettavaksi. Useat tamperelaiset liikemiehet, joihin lukeutuivat ainakin kenkätehtailija Emil Aaltonen, liikemies Leopold Lerche ja Kansallis-Osake-Pankin paikallisjohtaja Juhani Arajärvi, olivat myös yhtiötä perustamassa. Suomen Keisarillinen Senaatti vahvisti Oy Lokomo Ab:n yhtiöjärjestyksen 5.5.1915 ja yhtiön perustava johtokunnan kokous pidettiin Tampereella Kauppaseuran huoneistossa 21.5.1915. Vuonna 1926 tapahtui merkittävä muutos Lokomon omistuspohjassa kun yrityksen osakekanta siirtyi miltei kokonaan Emil Aaltosen haltuun.

Yhtiön nimi juontuu lokomotiivia eli veturia tarkoittavasta sanasta ja tehtaan toimintaideana oli kilpailla paikallisen veturinvalmistajan Tampellan kanssa veturien toimittamisesta Valtion Rautateille. Sopivaa sijoituspaikka tehtaalle löytyi Tampereen kaupungin omistamalta maa-alueelta Hatanpään kartanon mailla. Ensimmäiset tehdasrakennukset nousivat vuosina 1915-1916.

Veturitöitten riittämättömyys pakotti yrityksen johdon kuitenkin jo ensimmäisten vuosien aikana etsimään ratkaisua muiden artikkeleiden valmistuksesta. 1920-1930-luvuilla tuotantoon otettiinkin mm. kirkonkellot, erilaiset kuljetusvaunut, alasimet, laivan potkurit, ankkurit, tiiliteollisuuskoneet, betonimyllyt, keskuslämmityskattilat, paineilmakompressorit, perunajauhokoneet, murskaimet, tiehöylät ja höyry- ja moottoritiejyrät

Talvisodan alkaessa vuonna 1939 lopetettiin suurin osa siviilitöistä ja koneet ja laitteet asetettiin sotateollisuuden palvelukseen. Konepaja, takopaja ja puristinlaitos käyttivät raaka-aineinaan oman valimon tuottamaa terästä. Sodan aikana tuotannossa olivat kiväärinpiippuaineet, tykin lavetit, kranaatit, lentokoneteräkset, työkaluteräkset, patruunakoneet latauslaitteineen, tykinputket, jalkaväkiaseitten piiput, bunkkereitten aukkopanssarit, periskooppiputket, teräskuvut linnotteisiin ja lentokoneiden osat.

Sodan jälkeen Suomelle määrättiin raskaat sotakorvausvelvoitteet. Lokomon tehtäväksi tuli toimittaa Neuvostoliittoon 293 kpl kapearaidevetureita, teräsvaluja ja takeita muulle teollisuudelle, murskaimia, puutalotehtaiden koneita ja laitteita sekä lukuisa määrä haponkestäviä venttiilejä, joita toimitettiin sotakorvausten loputtua Neuvostoliittoon kauppasopimusten puitteissa useita tuhansia yksikköjä vuosittain vielä koko 1960-luvunkin ajan

Sotakorvaustuotannon väistyminen 1950-luvulla merkitsi teollisuudelle uudenlaisia haasteita. Lokomollakin kaupalliselle ajattelulle annettiin enemmän tilaa ja uudet konetyypit nimettiin markkinointihenkisesti; murskaimista tuli Teräskitoja, kaivukoneista Teräsmiehiä ja tiehöylistä Teräskarhuja. Lokomon sisäisessä tiedotuslehdessä Lokomon Säkenissä julistettiin Teräsmiesten aikakauden alkaneen ja kannustettiin osallistumaan Teräsmieskampanjaan tunnuksella: Tee teholla – järjestä järjellä.

Siirryttäessä 1960-luvulle jatkui veturituotannon ohella maanrakennuskoneiden kehittely ja tuotanto. Kaivukoneisiin sovellettiin uutta suurpainehydrauliikkaa, jota sittemmin hyödynnettiin myös täysin uudessa tuotteessa eli ajoneuvonosturissa, joka tuli tuotantoon mobiilinosturin nimellä vuonna 1966. Lokomolla ryhdyttiin myös kehittelemään metsäkoneita ja lanseerattiin vuonna 1967 Lokkeri-tuoteryhmä metsäkonemarkkinoille puunkorjuuseen ja –kuljetukseen. Lisäksi jo pitkät perinteet Lokomolla omaavan kivenmurskaussektorin valikoimaa lisättiin karamurskaimilla.

Aktiivinen toiminta kansainvälisille markkinoille kasvatti sekin liiketoimintaa. Melko nopealla aikataululla perustettiin myyntikonttorit Ruotsiin (Lokomo AB), Espanjaan (Lokomo S.A.) ja Kolumbiaan (Lokomo Col. Ltda). Viennin osuus Lokomon liikevaihdosta oli vuonna 1968 jo 31%.

Vuonna 1970 Lokomo fuusioitiin Rauma-Repola Oy:öön. Asiasta päätettiin yhtiökokouksessa 19.3.1970 ja Aamulehti kertoi fuusiosta otsikolla: Lokomo yksinään liian pieni. Siirryttyään näin Rauma-Repolan omistukseen alkoi Lokomossa uudistusten aika. Vetureiden ja jyrien tuotanto päättyi, tiehöylien ja metsäkoneiden tuotanto siirrettiin kehitysalueelle perustetulle Joensuun konepajalle. Myös tuotantotiloissa tapahtui uudistuksia. Merkittävin oli valimon laajennusosan rakentaminen, joka valmistui vuonna 1972. Tämä merkitsi valimon tuotannon merkittävää kasvua. Kun se aiemmin oli ollut noin 4 500 tonnia vuodessa, niin nousi se nyt n. 8 000 tonniin vuodessa.

1980-luku toi Rauma-Repolalle uusia haasteita, joissa Lokomollakin oli keskeinen rooli. Vuosikymmenen alussa Rauma-Repolan metalliteollisuus suunnitteli keskittyvänsä öljynporauslauttojen valmistukseen. Tähän suunnitelmaan liittyen parannettiin Lokomon teräsvalimon toimintaedellytyksiä. Meriteollisuuden huipentumana Rauma-Repola Oceanics Oy sai vuonna 1983 tehtäväkseen valmistaa kaksi syvänmerensukellusalusta Neuvostoliitolle tutkimuskäyttöä varten.

Rauma-Repola Oy:n ja Yhtyneet paperitehtaat Oy:n 1.1.1991 toteutuneen fuusion yhteydessä emoyhtiön nimi muuttui Repolaksi. Repola jakautui kolmeen konserniin, joista Yhtyneet Paperitehtaat toimi metsäteollisuudessa, Rauma Oy metalliteollisuudessa ja W. Rosenlew muovipakkausteollisuudessa.

Viimeisimmät muutokset tapahtuivat vuonna 1999 kun kaksi suomalaista teollisuuskonsernia – Repola Oy ja Valmet Oy sulautuivat toisiinsa. Uuden yhtiön nimeksi tuli Metso Oy. Uudessa yhtiössä Lokomon toiminnot on jaettu kahtia; Metso Minerals Oy jatkaa murskainlaitosten tuotantoa ja Metso Lokomo Steels Oy teräsvalujen tuotantoa.

Näyttelyn yhteydessä julkaistiin teos “Lokomo 1915-2005 – 90 vuotta teräs- ja koneteollisuutta”. Kirjassa on 48 sivua ja sen hinta on 13 €.