Albert Edelfelt, Kirsikkatyttö, öljy, 1878
EMIL AALTOSEN TAIDEKOKOELMA
Kuvataide astui teollisuusmies Emil Aaltosen elämään vaurastumisen myötä. Varsinainen taideharrastus näyttelyssä käynteineen ja teosostoineen alkoi 1920-luvun taloudellisen nousukauden aikoihin ja jatkui voimakkaana myös 30-luvun aikana. Kertoessaan taidemaustaan Aaltonen viittasi Aleksis Kiven Nummisuutarit – teoksen kohtaan, jossa Esko lausahtaa, että ”enkeli taivaassa ei tee parempaa saapasta kuin minä”. Juuri tässä oli Aaltosen mielestä löydetty sellainen luottamus opittuun taitoon ja omaan kykyyn, jota ilman ei kerta kaikkiaan tule toimeen. Ei suutari, eikä taiteilija. Niinpä taiteilijat joissa Aaltonen tunnisti teknistä taitavuutta, osaavaa aiheen käsittelyä ja tunnelmien välittämisen kykyä pääsivät kokoelmaan.
Kuvassa Emil Aaltonen Pyynikinlinnan salissa,
takana Johannes Takasen aito alkuperäinen
marmoriveistos Rebekka kaivolla.
(kuva: Tampereen museot, kuva-arkisto)
Parinkymmenen vuoden aikana kokoelmaan kertyi noin 250 teosta, pääosin vanhaa suomalaista taidetta. Modernismi impressioineen, ekspressioineen tai abstraktioineen ei Aaltosessa herättänyt suuriakaan intohimoja.
Aaltosen suhtautuminen taidekokoelmaan oli alusta alkaen kaksijakoinen. Toisaalta se oli hänen makunsa mukaan koottu yksityisen keräilijän aikaansaannos, toisaalta ajatuksena oli saattaa se myös julkisesti nähtäville. Aaltonenhan uskoi että taide parhaimmillaan ravitsee ihmisen sielua ja ylipäätään vaikuttaa positiivisella tavalla eli herättää tunteita. Tätä ajatusta seuraten ripustettiin taideteoksia mm. tehtaissa konttoreiden seinille.
Kokoelmanäyttelyn kautta tulevat suomalaisen 1800-luvun maalaustaiteen vaiheet tutuiksi. Ensimmäisinä suomalaisina taiteilijoina kosketuksia kansainväliseen taiteen maailmaan ottivat mm. Robert Wilhelm Ekman ja Alexander Laureus. Heidän taiteessaan näkyy niin ateljeemaalauksen pitkä perinne kuin myös ajalle ominaisen romantiikan vaikutus. Vähitellen suomalaiset taiteilijat lähtivät yhä runsaslukuisempana joukkona ulkomaille vaikutteita saamaan. 1800-luvun puolivälissä Saksan Düsseldorf toimi suunnannäyttäjänä. Siellä opiskelivat mm. Werner Holmberg, Victor Westerholm ja Fanny Churberg. Otettiin ensimmäisiä varovaisia askeleita ulkoilmamaalauksen suuntaan.
1800-luvun toisella puoliskolla taiteilijat alkoivat toden teolla kiinnostua ulkoilmamaalauksesta, jonka keskukseksi muodostui Pariisi. Ranskalaisten taiteilijoiden jalanjäljissä kulki suuri joukko suomalaisiakin taiteilijoita. Näitä naturalismin ja realismin periaatteiden seuraajia ovat kokoelmassa mm. Albert Edelfelt, Helene Schjerfbeck, Maria Wiik ja Fredrik Ahlstedt.
1900-luvun puolelle tultaessa taiteen kenttä pirstoutui yhä laajempaan tyylien kirjoon. Symbolismi oli yksi vallitsevista tyylisuunnista. Sen omaksui suomalaisista mm. Hugo Simberg, jonka maalaus Lammastyttö liikkuukin mielenkiintoisella tavalla symboliikan ja naturalismin välillä. Samaa vuosisataa edustaa myös Antti Favén muotokuvillaan Emil Aaltosesta ja tämän tyttäristä Saimi Mustakalliosta ja Elsa Kivekkäästä. Ehkäpä suurimpana poikkeuksena kokoelman yleisestä linjasta voidaan pitää tamperelaisen Gabriel Engberin ekspressionistisia väri-iloitteluita.
Emil Aaltosen taidekokoelmaa esittelevän näyttelyn taiteilijoita ovat myös mm. suomalaiset Adolf Becker, Hjalmar Munsterhjelm, Pekka Halonen ja Johannes Takanen ja vanhempaa ulkomaista taidetta edustavat Guercino, Louis Jean Francois Lagrénee ja Michiel Mierefelt.
 Werner Holmberg, Poppelikuja, öljy, 1857 |
|
 Maria WiikNainen ja päivänvarjo, öljy, 1886 |
