EMIL AALTOSEN OPPIVUODET
Emil Aaltonen (vuoteen 1890 Widell) syntyi Sääksmäen pitäjän Metsäkansassa 29.8.1869 talollisen poikana. Isä menetti kuitenkin tilansa katovuosien vaikeuksissa ja siirtyi työmieheksi Toijalan ratatyömaalle. Hän kuoli melko nuorena ja perheen seitsemän lasta jäi äidin huollettaviksi.
Emil, jonka tiedetään haaveilleen sepän ammatista, pantiin kuitenkin hentoutensa vuoksi suutarin oppiin 13-vuotiaana. Ajan tavan mukaan kulki sääksmäkeläinen suutarimestari Sohlman oppipoikansa kanssa talosta taloon mukanaan vain tarpeellisimmat työvälineet, lestit, veitsi, naskali, hohtimet ja vasara, puunaulat ja pikilangat. Mestarin maksama oppipojan palkka oli housut, paita ja saapaspari vuodessa.
Kolmivuotisen oppiajan jälkeen Emil Aaltonen siirtyi vielä kahdeksi vuodeksi Hattulan Nihattulaan suutarimestari Grönlundin verstaaseen, missä hän oppi myös hienompien jalkineiden valmistamista ja korjaamista.
ITSENÄISEKSI YRITTÄJÄKSI
Emil Aaltonen oli 19-vuotias suutarimestari, kun hän aloitti itsenäisenä yrittäjänä ensin yksin, pian pikkuveli oppipoikanaan vuokratiloissa Nihattulassa. Aluksi talvet kierrettiin vielä vanhaan tapaan talosta taloon. Verstaallakin työt tehtiin käsin apuna yksi ompelukone. Lisäoppia Aaltonen sai läheisen Parolan leirialueen venäläisten upseerien tavallista vaativammista tilauksista. Joskus nuoren mestarin korjattavaksi tuotiin ulkolaisia tehdasvalmisteisia kenkiä. Toisin kuin jotkut mestarit, jotka esittivät ammattikunnalle kieltäytymistä tehdaskenkien korjaamisesta, Aaltonen osti kenkäparin asiakkaalta, purki sen ja tutki huolellisesti sen valmistusmenetelmiä.
Aaltonen hankki suuremmat työtilat Hattulan Linnamäeltä. Ompelukoneiden määrä nousi kymmeneen ja työntekijöitäkin oli parhaimmillaan 15. Tuotteilla oli hyvä menekki niin Helsingissä kuin Hämeenlinnassa, missä Aaltonen avasi kaksi omaa myymälää.
Emil Aaltonen avioitui vuonna l896 Olga Malisen kanssa. Vaimon aloitteesta tuotevalikoimaa laajennettiin nahan jätepaloista valmistetuilla tupakkakukkaroilla ja rukkasilla sekä öljytakeilla.
HATTULAN JALINTEHDAS
Aaltonen osti vuonna 1902 käytetyt, alunperin amerikkalaiset kenkätehtaan koneet ja perusti Hattulan Jalintehtaan. Pian tuotannon laajentuessa vanhat tilat kävivät ahtaiksi. Talvella 1904 aloitettiin työt Aaltosen suunnittelemassa uudessa, kaksikerroksisessa, hirsirakenteisessa tehtaassa. Työntekijöitä oli jo 50 ja saman verran valmistui kenkäpareja päivittäin. Tuotteiden menekki oli hyvä, sillä nyt kyettiin valmistamaan jalkineet aikaisempaa huokeammalla laadusta tinkimättä.
Mutta talvella 1905 paloi vuoden vanha tehdasrakennus kokonaan, vain osa koneista saatiin pelastetuksi. Onnettomuudet kasautuivat, sillä pari kuukautta myöhemmin kuoli Aaltosen Olga-vaimo.
Tässä vaiheessa Aaltonen harkitsi eri vaihtoehtoja: luopumista koko jalkinetuotannosta tai uuden tehtaan rakentamista Hattulaan, Hämeenlinnaan tai Tampereelle.
TAMPEREEN KENKÄTEHDAS
Emil Aaltonen valitsi Tampereen uuden tehtaansa sijoituspaikaksi. Tampere oli tuolloin leimallisesti teollisuuskaupunki. Lähes 40 000 tamperelaisesta 2/3 sai toimeentulonsa teollisuudesta, pääosin tekstiiliteollisuudesta. Yhtään kenkätehdasta kaupungissa ei ollut.
Aaltonen osti Tammelan kaupunginosasta Kyllikinkatu 19 konkurssiin menneen keppitehtaan kiinteistön, missä toiminta aloitettiin vielä vuoden 1905 aikana toiminimellä Tampereen Kenkätehdas. Toiminta lähti heti rivakasti käyntiin. Ensimmäisenä täytenä työvuotena kasvoi työntekijöiden määrä yli sadan ja tuotanto 20 000 kenkäpariin.
Tampereen Kenkätehtaan henkilökunta tehtaan edustalla vuonna
1907.
Pian Tampereen Kenkätehtaan jälkeen perustettiin kaupunkiin useita kenkätehtaita. Osa niistä kasvoi suuriksi, Aaltosen kanssa kilpaileviksi tuotantolaitoksiksi. Vuonna 1910 tuotettiin peräti _ koko maan kengistä Tampereella, jota siis aiheellisesti kutsuttiin "suutarien pääkaupungiksi".
Vuonna 1910 Aaltonen osti kasvavan tuotannon tarpeisiin koko viereisen korttelin Tammelan torin laidasta ja siirsi tehtaansa sinne entisen tapettitehtaan tiloihin. Vuosina 1913-28 rakennettiin koko korttelin kattava kaunis tehdasrakennus arkkitehti Lambert Petterssonin suunnitelmien mukaan.
AALTOSEN KENKÄTEHDAS O.Y.
Tampereen Kenkätehtaan yritysmuoto muutettiin vuonna 1917 osakeyhtiöksi ja toiminimeksi tuli Aaltosen Kenkätehdas O.Y. Tosiasiallinen omistus jäi edelleenkin Emil Aaltoselle. Yritys oli kasvanut suuryritykseksi, jonka työntekijät muodostivat kolmanneksen koko maan kenkäteollisuuden työläisistä.
Aaltosen Kenkätehtaan väkeä vuonna 1939.
Aaltosen Kenkätehdas O.Y:n sosiaalisen toiminnan päämuoto oli asunnon saannin helpottaminen tehtaan työntekijöille. Yhtiö rakennutti mm. suuret asuintalot Pikilinnan (1924), Sorsapuiston (1937) ja Akolinnan (1941). Halpakorkoisilla lainoilla yhtiö tuki työntekijöiden
AALTOSEN KENKÄTEHTAAN SISARYHTIÖT
Sota-ajat olivat yleensä Tampereen suurille kenkätehtaille kasvun aikaa. Vaikeammin koetteli kenkäteollisuutta 30-luvun lama, joka sulki monta suurempaakin kenkätehdasta. Aaltosen Kenkätehdas osti näistä kaksi tunnettua yritystä, Attilan ja Solenan tehtaat. Aikaisemmin oli yhtiöön jo liitetty Korkeakosken Kenkätehdas Oy. Näiden tehtaiden välillä suoritettiin työnjako siten, että Solena valmisti kevyitä naisten kenkiä, Attila miesten ja naisten reunoskenkiä ja Korkeakoski miesten kenkiä ja saappaita.
Tehtaat toimivat toistensa kanssa kilpailevina sisaryhtiöinä vuoteen 1940, jolloin ne sulautettiin Aaltosen Kenkätehtaaseen. Yhtiön työntekijämäärä oli yli 1300.
Yhtiön laajetessa muodostui raaka-aineen saanti yhä tärkeämmäksi tekijäksi. Emil Aaltonen osti vuonna 1925 Viialan Nahkatehdas Oy:n, joka laajennusten jälkeen pystyi käytännöllisesti katsoen tyydyttämään yhtiön kaikkien kenkätehtaitten nahan tarpeen.
Aaltosen Kenkätehdas O.Y. osti vuonna 1936 erilaisia kemiallisia tuotteita mm. kenkävärejä valmistavan tehtaan Oy Teknikan.
KULUTTAJIEN ODOTUKSIA
Hattulan Jalintehtaan päätuote oli musta varsikenkä. Tampereen Kenkätehtaalla riitti vielä 1910-luvulla kauden mallistoksi parikymmentä kenkää. Muotiseikkoja pidettiin sivuseikkoina, sillä kestävyyttä, mukavuutta ja edullista hintaa arvostettiin enemmän.
Ensimmäisen maailmansodan aiheuttaman pulakauden loputtua innostuttiin Euroopassa muodista ja sen vaihteluista. Suomessa maaseudulla tavat muuttuivat hitaasti ja musta varsikenkä pysyi suosittuna jalkineena. Kaupunkilaiset seurasivat kuitenkin eurooppalaisia muotivirtauksia ja ihailivat ulkolaisia kenkiä. Aaltosen Kenkätehtaalla, jonka tärkeimpänä tuotemerkkinä oli perisuomalainen Vakuuskenkä, ryhdyttiin valmistamaan naisten muotikenkiä mm. Nelly-nimellä.
Laman jälkeen, 1930-luvun lopulla Aaltosen Kenkätehtaan mallisto kasvoi noin 4500 mallia käsittäväksi ja kahdesta väristä, mustasta ja ruskeasta alkanut värikartta sisälsi lähes 600 vivahdetta.
Aaltosen Kenkätehdas osallistui tuotteillaan myös kansainvälisiin näyttelyihin hyvällä menestyksellä saaden mm. Barcelonan maailmannäyttelyssä vuonna 1930 kultamitalin.
OY LOKOMO AB
Tampereelle perustettiin vuonna 1915 uusi konepaja höyryveturituotantoa varten. Emil Aaltonen oli alunperin yksi tämän Oy Lokomo Ab:n osakkaista. Yritys siirtyi 10 toimintavuoden jälkeen käytännössä kokonaan Aaltosen omistukseen.
Veturin ohella Lokomossa ryhdyttiin valmistamaan mm. tiehöyliä, alasimia, ankkureita ja raitiovaunutarvikkeita. Selluloosateollisuus ja puolustusministeriö olivat huomattavia tilaajia 1930-luvulla. Sodan aikana tehdas palveli lähinnä puolustusvoimia ja sodan jälkeen olivat vuorossa sotakorvaustoimitukset. Aaltosen aikana yhtiö laajeni 1300 työntekijän tuotantolaitokseksi.
SARVIS OY
Vuonna 1921 perustettu Sarvis Oy oli maamme muoviteollisuuden varhaisin edustaja. Uuden yrityksen osakkeenomistajaksi - ja viisi vuotta myöhemmin lähes koko osakekannan omistajaksi - Aaltosen houkutteli mahdollisuus käyttää teollisuuden raaka-aineena Mäntsälän maatilalla kertyvä kuoritun maidon ylijäämä.
Sarvis Oy valmisti aitoa sarveisainetta muistuttavaa galaliittia, josta valmistettiin aluksi nappeja, kampoja, kynänvarsia ja brodeerauspuikkoja. Pari vuoden kuluttua tuotantoon tuli erittäin suosituksi osoittautuneet lampunvarjostimet.
Kun muoviteollisuus sodan jälkeen alkoi voimakkaasti kehittyä, oli 400 työntekijän Sarvis maan suurimpia. Tehtaalla valmistettiin osia mm. auto-, lentokone- ja kutomateollisuudelle ja niinkin yllättäviä tuotteita kuin kameroita ja äänilevyjä.
HARRASTUKSET
Kuvataiteet ja maanviljely olivat etusijalla Emil Aaltosen harrastuksissa. Näiden lisäksi hän harrasti mm. tähtitiedettä.
Aaltonen keräsi oloissamme mittavan, 250 teosta käsittävän
taidekokoelman, josta osa on nyt esillä Pyynikinlinnassa. Ensimmäiset
taidehankinnat Aaltonen teki jo 1910-luvulla, mutta taidekokoelmasta
voidaan puhua vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Pyynikinlinnankin
ostamiseen vuonna 1932 lienee tärkeänä motiivina ollut
hyvän ja paloturvallisen ympäristön luominen taidekokoelmalle.
Maanviljelyyn Aaltonen maaseudulla kasvaneena oli aina tuntenut vetoa. Vuonna 1917 hän osti Mäntsälästä Andersbergin eli Ylikartanon vanhan, rappeutumaan päässeen entisen aatelistilan. Sen pinta-ala oli 2600 hehtaaria, joista 850 viljeltyä. Karjaa tilalla oli mm. satoja lehmiä ja satakunta hevosta.
Aaltonen uudisti tilan tuotantotapoja ja saattoi sen lenkiksi teollisen tuotannon ketjuun.
Toteutukset olivat varsin ennakkoluulottomia. Esimerkiksi tilan omasta meijeristä vietiin kaseiini Sarvikseen galaliitin raaka-aineeksi. Lokomon isäntänä taas hän rakensi neljän kilometrin pituisen kapearaiteisen rautatien vetureineen helpottamaan sadonkorjuuta laajoilla pelloilla.
LAHJOITTAJA
Emil Aaltosen mielestä kasvava taloudellinen hyvinvointi on mahdollista vain siellä, missä kansallinen kulttuuri on korkealla tasolla. Sen vuoksi hän halusi lahjoittaa osan työnsä tuotosta suomalaisen kulttuurin tukemiseen.
Tamperelaisille Emil Aaltonen lahjoitti mm. peruspääoman kaupunginkirjaston rakentamista varten. Kirjastorakennuksen valmistuttua pystytettiin sen edustalle puistoon Emil Aaltosen varoin Wäinö Aaltosen veistämä Aleksis Kivi -patsas.
Suomalaisen tieteellisen työn tukemiseksi hän perusti Emil Aaltosen Säätiön.
Turun Yliopisto sai tukea useampia kertoja. Erityisen merkittävä oli professori U.L. Lehtosen lähes 4500 nidettä käsittävän kirjaston ostaminen Turun Yliopiston kirjastolle.
Synnyinseutuaan Aaltonen muisti rakennuttamalla Metsäkansan kirkon. Lahjoituksilla hän tuki myös Korkeakosken ja Viialan kirkkojen rakentamista.