Suurmaatalouden harjoittaja

Minä olin tullut vakaumukselliseksi työnantajaksi, mutta en suutariksi. En pitänyt kenkien valmistamista elämäntehtävänäni. Kun lesti ja pikilanka olivat illalla syrjässä, suunnittelin, miten kasvattaisin maatilkkuni tilaksi ja lehmäni karjaksi. Tilan ostaminen oli minun ylin haaveeni ja sitä varten tahdoin ansaita varoja.

Näin kertoo muisteluksissaan tehtailija Emil Aaltonen uransa alkuvaiheista Hattulassa. Tavoitteena oli siis maanviljelijän ura teollisuustyön tarjotessa välineen hankkia tarvittava alkupääoma. Syy tämäntyyppiselle ajattelulle on löydettävissä Aaltosen taustasta pientilallisen ja sittemmin torpparin poikana, joka nuoresta pitäen oli joutunut osallistumaan mm. metsäsavotoille, karjanhoitoon ja kalanpyyntiin. Syvälle oli varmasti painautunut myös muisto isästä, Juho Widellistä (1830–1879), joka kaikin voimin oli yrittänyt pitää maatilan itsellään, ajautuen kuitenkin torppariksi ja kuollen jo vuonna 1879. Lisäksi taustalla oli syvä, aito kiinnostus maatalouden kehittämistä kohtaan ja tietoisuus sen perustavaa laatua olevasta merkityksestä ihmiselämälle.

Syyt isomman maatilan hankkimiselle olivat selvät. Aaltonen on kirjoittanut miten tilanne Tampereella kävi vuoden 1917 aikana elintarvikkeiden osalta niin huonoksi että työväki ei tahtonut saada välttämättömimpiä tarvikkeitaan. Aaltosen näkemyksen mukaan vastuullisen työnantajan velvollisuutena oli asia jollakin tapaa hoitaa. Aaltonen jatkaa muistelmissaan ratkaisun löytämisestä: Pian ilmaantui sopiva kartanokin, Andersberg, Mäntsälän Nummisissa. Se oli tarpeeksi suuri, pinta-ala n.3000 hehtaaria. Se oli vuosisadat ollut vanhojen suomalaisten sivistyssukujen omistama, sitä olivat hallinneet Wredet, Nordensköldit ja nyt viimeksi Qvantenit, joitten sukuhauta kartanon puistossa kauniilla metsäisellä kukkulalla jää jälkipolville kertomaan tästä suomalaisen suurviljelyksen ensimmäisestä aikakaudesta.

 

 

Mäntsälässä Nummisten kylässä sijaitsevan Ylikartanon eli Andersbergin voi katsoa saaneen alkunsa vuonna 1606, jolloin Ruotsi-Suomen kuningas Kaarle IX lahjoitti ratsumestari Henrik Wreden leskelle Gertrud von Ungernille läänityksiä, joihin kuuluivat myös Mäntsälän Nummisten  ja Sälinkään talonpoikaiskylät. Merkittäväksi Ylikartanon tulevaisuutta ajatellen muodostui von Qvanten -suvun aikakausi. Vuonna 1854 kartanon nimittäin osti Karl William von Qvanten, joka oli palvellut Venäjän armeijassa ja sittemmin mm. Tammisaaren postimestarina. Vuonna 1861 kartano siirtyi Hugo von Qvantenille, joka uudisti voimakkaasti kartanon maa- ja karjataloutta. Kartanon alueelle rakennettiin mm. navetta, talli, meijeri, sähkölaitos, tiilitehdas, saha ja viinanpolttimo. Päärakennukseen lisättiin toinen kerros ja samalla rakennettiin sisäänkäynnin yhteyteen neliön muotoinen keskirisaliitti, jonka toisessa kerroksessa oli terassi. 1900-luvun alussa keskirisaliitti rakennettiin uudelleen jolloin se sai nykyisen muotonsa. Puutarhaa kehitettiin myös ja kartanon päärakennuksen läheisyyteen rakennettiin keilarata, huvimaja ja romantiikan virtauksiin liittyvä rauniorakennelma. Lisäksi hän perusti Tikkaron ja Mattilan sivutilat.

Ensimmäisen kerran maataloutta Aaltonen oli päässyt kokeilemaan jo aiemmin hänen hankittuaan Ketaran tilan tohtori Karl Gustaf Idmanilta ja tämän vaimolta Jenny Idmanilta keväällä 1914. Tila sijaitsi Näsijärven Aitolahteen pistävällä niemellä. Kokonaispinta-ala oli n. 200 hehtaaria, josta metsää oli n. 174 hehtaaria. Emil Aaltosesta kirjoittamassaan historiikissa Yrjö Raevuori kertoo kuinka Aaltonen ryhtyi lisäämään tilan viljelyksiä ja raivasi viljelyskuntoon suurehkon suoalueen. Ensimmäisen maailmansodan vuosina Aaltonen joutui kuitenkin toteamaan että Ketaran tila ei kyennyt vastaaman siihen elintarvikepulaan, joka Aaltosen tehtaiden työntekijöiden keskuudessa vallitsi. Näin Aaltonen ryhtyi etsimään suurempaa maatilaa parantaakseen mahdollisuuksiaan turvata riittävästi elintarvikkeita työntekijöilleen. Hankittuaan Ylikartanon Mäntsälästä, Aaltonen myi Ketaran tammikuussa 1918 kenkätehtailija Väinö Hyppöselle.

 

 

Sisällissodan päätyttyä ja pahimman pulakauden alkaessa hellittää ei Aaltonen enää malttanutkaan luopua Ylikartanosta. Aaltosen ryhtyi omiensa sanojensa mukaan kokeilemaan Ylikartanossa maatalouden rationalisoimista. Aaltonen kehitti kartanosta suurtilan, jossa tuotettiin monipuolisesti erityyppisiä maatalouden tuotteita. Tuotantotavat olivat monipuolisia ja osittain kokeellisia. Sama innovatiivisuus, joka näkyi tehtaissa, ilmeni myös Ylikartanossa. Tyypillistä Aaltosen toiminnalle oli myös se, että kun Suomen maataloudessa elettiin huonompia aikoja, Ylikartanoa kehitettiin eteenpäin. Esimerkiksi vuonna 1923 oli ankara kato ja vuoden 1928 kylmä ja sateinen kesä aiheutti vaikeuksia, jotka jatkuivat yleisemmän laman muodossa aina vuoteen 1934 saakka. Syitä Ylikartanon menestykseen voidaan löytää useita. Ensinnäkin Aaltosen teollisuuslaitokset selvisivät lamavuosista hyvin, joten niiden tuottamia varoja oli mahdollista sijoittaa kartanon viljelyksiin. Toiseksi taustalla oli Aaltosen varovainen ja tarkka liiketoiminta-ajattelu, jossa kertynyttä varallisuutta kerrytettiin vararahastoihin, jotka toimivat puskureina huonoina aikoina.

Aaltonen kehitti Ylikartanoa aktiivisesti maito- ja lihatuotannon alalla. Lähtökohdat työhön olivat hyvät, sillä kartanolle oli rakennettu suuri navetta- ja tallirakennus jo 1860-luvulla Hugo von Qvantenin toimesta. Ylikartanossa sekä sivutiloilla Tikkarossa ja Mattilassa oli vuonna 1926 eläimiä seuraavasti: Ylikartanolla 31 hevosta, 149 lehmää, 18 vasikkaa, 4 sonnia, 32 sikaa, 100 porsasta ja 2 karjua. Tikkarolla oli 17 hevosta, 60 lehmää ja 4 vasikkaa. Mattilassa oli 12 hevosta, 34 lehmää, 1  sonni. Arolassa, pienemmällä sivutilalla, oli vuonna 1926 lisäksi 2 hevosta, 1 lehmä ja 22 hiehoa.  Lisäksi Ylikartanolla oli jonkin verran kanoja ja muutamia mehiläisyhdyskuntia.

Varsinkin sikataloudesta muodostui yksi keskeisiä toimintamuotoja kartanolla. Aaltonen antoi purkaa Ylikartanon vanhan melko pienen sikalan ja rakennutti vuonna 1927 uuden komean kolmekerroksisen punatiilirakennuksen, jossa oli paikka 800 sialle ja 500 porsaalle.Kartanon meijerirakennus oli rakennettu jo vuonna 1871 ja voin lisäksi siellä valmistettiin juustoa, jonka valmistuksesta kuitenkin luovuttiin vuonna 1918 maitopulasta johtuen. Voita vietiin myyntiin Helsinkiin ja jopa ulkomaille asti. Aaltonen näki maidossa ja meijerissä myös muita mahdollisuuksia. Hän oli lähtenyt 1910-luvulla mukaan tamperelaisen Sarvis Oy:n toimintaan, jossa koetettiin valmistaa muovisia tarve-esineitä käyttämällä raaka-aineena maidosta saatavaa kaseiinia. Vuonna 1921 haettiin kartanon meijeriin juustomestaria. Hakuilmoituksessa todettiin että meijerissä tullaan ainakin alkuvaiheessa valmistamaan yksinomaan kaseiinia. Tuotanto jatkui aina 1940-luvulle asti, jolloin viimeiset kaseiinitoimitukset Sarvikselle tapahtuivat.

 

 

Huipentumana voidaan pitää kapearaiderautatien rakentamista kartanon alueelle. Aaltosen ajatuksena oli parantaa kartanon peltojen ravinteikkuutta tuottamalla pelloille sekä karjan lantaa että suomutaa Multasuolta. Tätä tarkoitusta varten hän rakennutti vuosien 1923-26 aikana yhteensä 4 kilometriä kapearaiderautatietä, jonka raideleveys oli 60 cm. Kuljetuksia vetämään tuotiin Tampereelta konepajayhtiö Lokomon valmistama höyryvoimalla kulkenut kapearaideveturi. Höyryveturin käytöstä luovuttiin kuitenkin melko nopeasti. Tilalle hankittiin 1920-luvun puolivälissä Austro-Daimler merkkinen raideveturi, jota kartanolla kutsuttiin myös nimellä hispano. Kartanon alueelta raiteet purettiin pois jo 1920-luvun lopulla. Suotyömailla kiskoja ja raideveturia käytettiin vielä myöhemminkin. Loput raiteet purettiin vuosien 1939–40 aikana. Merkittävämpi vaikutus kartanon pelloille ja tuotannolle oli traktoreilla, joita 1920-luvulla oli neljä; merkeiltään International, Fordson ja All-Work. Niiden avulla peltojen kyntö, kylvö ja sadonkorjuu tehostuivat huomattavasti.

 

 

Jonkin verran kartanossa järjestettiin metsästysretkiä, jolloin vieraina oli talouselämän ja yhteiskunnan edustajia. Isännän ominaisuudessa oli Emil Aaltonenkin mukana, tosin hänen mielestään päätarkoituksena oli nauttia retkeilystä metsässä, ei niinkään suuren saalismäärän pyytäminen. Metsästäminen sinänsä oli siis hänelle sivuseikka.

Vuoden 1945 toukokuussa astui voimaan maanhankintalaki, jonka turvin lunastettiin karjalaisevakoille maata asutettavaksi. Molemmat Ylikartanon sivutilat Tikkaro ja Mattila myytiin vapaaehtoisella kaupalla karjalaisperheille. Kaikkiaan kartanon mailta sai uuden alun elämälleen 1940-luvun toisella puoliskolla 142 tilallista, jolloin kartanon kokonaispinta-ala jäi 248 hehtaariin, josta peltohehtaareja oli 70. Vuonna 1947 päättyi kartanon karjatalous monipäiväiseen huutokauppaan. Huutokaupassa myytiin myös paljon muuta irtainta omaisuutta. Samana vuonna meijeritoiminta päättyi. Kartanon työntekijöille tarjottiin mahdollisuutta lunastaa itselleen kartanon maita ja moni myös tarjoukseen tarttui. Näin osasta työntekijöitä tuli pientilallisia. Ylikartanon pitkä historia suurmaatalouden harjoittajan oli tullut päätökseen. Tapahtuneen jälkeen Emil Aaltosen käynnit Ylikartanolla vähenivät, toki korkea ikäkin jo verotti voimia. Syyskuussa 1949 Ylikartano siirtyi Saimi ja Jooseppi Mustakallion haltuun. Saman vuoden joulukuussa Emil Aaltonen nukkui pois. Näin päättyi Ylikartanon ja Emil Aaltosen yhteinen taival.